Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään 23.9 vietetään valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää. Tyttäremme kuolemasta on kulunut reilu 7 vuotta aikaa. Vieläkään ei ole kulunut päivääkään etten olisi häntä ajatellut useamman kerran päivässä. Näihin 7 vuoteen mahtuu niin paljon ylä- ja alamäkiä, aaltoilevaa surua ja ikävää. Tämän kanssa on oppinut elämään, mutta se ikävä ja lapsensa menettämisen tuska ei helpota koskaan. Olen tämän hyväksynyt osaksi elämääni, mutta toisinaan se vie todella syvälle, jolloin ei voi kuin odottaa, antaa aikaa surulle, uskoa, että se päivä on tulossa, kun voin taas hengittää hieman kevyemmin.

Mitä enemmän yrität sivuuttaa ja rimpuilla irti näistä tunteista, sitä tiukemmin se kietoutuu sinuun. Anna tunteiden tulla ja ota ne vastaan. Tiedän, että se on tuskallista, mutta loppuviimein parasta sinulle itsellesi. Meillä jokaisella on omat tapamme käsitellä vaikeita tunteita, ja tapoja on yhtä monta kuin on ihmistäkin. Tärkeintä on tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu parhaimmalta. Ei ole sääntöä miten kuuluu surra, ei sääntöä miltä surevan tai surun kuuluu näyttää. Kun ihmiset sanovat mitä sinun pitäisi tehdä, tiedän, että haluat tarttua lähes kaikkeen, jotta tuntisit olosi siedettävämmäksi. Kuuntele kuitenkin aina itseäsi, mikä tuntuu sinusta oikealta. Älä hae helpotusta oloosi, oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kustannuksella.

Ainoita asioita, joita voin enää konkreettisesti tehdä kuolleen lapseni hyväksi, on haudan hoito. Meillä on tapana näin kuolleiden lasten muistopäivänä, istuttaa uudet kukat ja sytyttää kynttilöitä. Lapset saattavat kerätä siskonsa haudalle kimpun kauniita vaahteran lehtiä tai kauniita kiviä. Joskus he haluavat viedä sinne jonkin pienen esineen. Jokaisella perheen jäsenellä on oma tapansa muistaa, ja jokainen niistä on juuri oikea tapa. Joillakin saattaa olla oma mielipiteensä siitä, mitä on soveliasta haudalle viedä, mutta meillä on lupa muistaa jokainen omalla tavallaan. Oli se sitten ne kauniit syyslehdet, koriste-esineet, lelut, oma askartelu tai piirros. Kaikki ne ovat yhtä arvokkaita ja kauniita tapoja muistaa sekä käsitellä myös omaa surua.

Välillä tuntuu, että suru on puettu tietynlaiseen muottiin, minkä kaavaa pitäisi noudattaa. Viimein pitäisi saada enemmän esille sitä, kuinka omanlaista suru meillä jokaisella on. Vaikka päällepäin voisit kuvitella, että joku ei sure, et voi tietää kuinka kovaa taistelua kukin käy sisällään. Monilla on mielikuvia siitä miltä sureva näyttää tai miten hän käyttäytyy. Muistan, että itselläni on ollut myös ja alkuun mietin miltä näyttää ulospäin, kun en noudatakaan sitä kaavaa, jollaiseksi suru yleensä puetaan.

Sureva käy läpi tunteita laidasta laitaan. Välillä se voi näkyä itkemisenä, se voi näkyä täytenä lamaantumisena, jolloin on mahdotonta näyttää tunteita lainkaan. Se voi näkyä suurena vihana ja raivona, toisinaan menetät toimintakyvyn täysin. Toisena hetkenä toimit, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, koska mieli suojaa itseään eikä anna nostaa tapahtunutta pintaan koska voimavarat eivät juuri silloin kestä asian täydellistä tiedostamista saati käsittelemistä.

Yhdenkään suurta surua kantavan ei pitäisi, joutua miettimään miltä hänen surunsa näyttäytyy ulkopuolisille, saati joutua selittelemään sitä kenellekään muulle. Ymmärrän, että moni haluaa auttaa surevaa sanomalla jotakin. Kaikista tärkeintä on kuitenkin olla läsnä ja kuunnella, sanoja ei yleensä tarvita. Sanat voivat pahimmillaan vain satuttaa entistä enemmän vaikka tarkoitus olisi päinvastainen. Meitä lapsensa menettäneitä yhdistää lapsen kuolema, mutta silti meillä jokaisella on täysin omanlainen tapa käsitellä surua. Myös monet muut asiat elämässä muuttuvat lapsen kuoleman myötä, käsitys itsestä, elämästä, arvoista. On rakennettava elämäänsä uudelleen monella elämän eri osa-alueella. Elämä on muuttunut lopullisesti, se ei palaa enää koskaan entiselleen, mutta suru on myös aikaa löytää itsensä uudelleen. Ymmärtää täydellisesti elämän rajallisuus.

Elämän rajallisuuden ymmärtäminen on auttanut itseäni tekemään elämästäni enemmän itseni ja oman perheen näköisen. Saanut miettimään mitkä ovat oikeasti niitä asioita, mihin haluan elämässä panostaa. Saanut toteuttamaan itseäni rohkeammin ja antanut uskoa omiin haaveisiin. Saanut rikkomaan rajoja. Auttanut olemaan armollisempi itseäni kohtaan, kun voimat on vähissä. Tekemään juuri niin kuin meidän perheelle on parasta. Kaikkien ei tarvitse ymmärtää, mutta tärkeintä onkin, että tiedät itse mitä teet ja miksi. Elämä on täällä meitä varten ja sinä valitset miten sen käytät.