Lapseni, tänään olisit jo 7 vuotias

Eilen tuli kuluneeksi tasan 7 vuotta, kun kuulin ne sanat, joita yksikään vanhempi ei koskaan halua kuulla: -Olen pahoillani, mutta sydän on pysähtynyt, eikä mitään ole enää tehtävissä.  Tänään viettäisit syntymäpäivääsi yhdessä meidän kanssa jos asiat olisivat menneet toisin.

Viime päivät ovat menneet kasvavassa ahdistuksessa. Myöhään toissa iltana romahdin, sain järkyttävän ahdistuskohtauksen ja itkin. Tuntui, etten pysty hengittämään. Sain jatkuvia takaumia mieleeni ja kehooni, elin aikaa yhä uudelleen ja uudelleen, aikaa joka pysäytti elämän tuolloin 7 vuotta sitten. Tuo aika oli täynnä niin monenlaisia tunteita, koko elämä ja perusturvallisuuden tunne oli täysin rikottu. Suru, epätodellisuuden tunne, avuttomuus, kun mitään ei ole tehtävissä, jotta saisinkin pitää lapseni. En voinut uskoa, että tämä olisi näin lopullista. Joutuisin luopumaan lapsestani kokonaan.

Kesti pitkään, kun joka ikinen aamu herättyäni mieleeni tuli, että ehkä kaikki olikin vain pahaa unta. Ja joka kerta, joka aamu totuus paiskautui vasten kasvojani. Tämä on totta, lapseni on kuollut. Jokainen päivä oli sinnittelyä kestää hetkestä toiseen. Miten elämää voi jatkaa tästä eteenpäin, miten sitä kuuluisi elää. Mitä pitäisi tehdä, jottaa jaksaa jatkaa. Oma perhe oli suurin voimavara.

Välillä tuntui kuin seuraisin omaa elämääni sivusta, olo oli epätodellinen. Tiesin ja ymmärsin mitä on tapahtunut, mutta silti mieli ei halunnut sitä uskoa. Toivoin niin kovasti, että kaikki olisi ollut vain pahaa unta ja hautajaisiin asti ajattelin, että mitä jos olisikin tapahtunut vain jonkinlainen väärinkäsitys ja lapseni olisi sittenkin elossa. Tietenkin tiesin ettei näin ole, mutta viimeiseen asti miele halusi pitää toivoa yllä. Oman surun lisäksi oli suru myös lasten surusta. Miten pieniä he olivatkaan, yrittäessään ymmärtää tapahtunutta. Puhuimme paljon, käsittelimme oman siskon kuolemaa jokaisen lapsen ikätason mukaisesti. Aina iän karttuessa, asiaa käytiin läpi uudelleen.

Emme peitelleet surua, puhuimme asiasta niin kuin se oli. En halunnut, että lasten suru jää käsittelemättä ja nousee vuosien mittaan pintaan erilaisina oireina. Lapset myös korvaavat mielikuvituksella sitä mitä eivät tiedä. En halunnut, että kuolemasta jää pelottava asia, jonka jälkeen kaikki vain loppuu. Kuolema on väistämätön osa elämää. Uskomme jälleennäkemiseen, mikä on antanut voimaa ja toivoa, että vielä joskus saan nähdä lapseni tuonpuoleisessa.

Jo vuosia enkelilapsi on kulkenut monin tavoin arjessamme mukana. Tämä on meidän perheen arkea. Monet ehkä ajattelee, että on raskasta, kun arjessa suru kulkee koko ajan mukana. Tai, että suru peittäisi ilon elämästä. Se ei kuitenkaan ole niin. Voimia se on kuitenkin vaatinut, että asian kanssa on oppinut elämään. Suru ja ikävä saattaa välillä nousta voimakkaastikin esille, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Kun sen ottaa vastaan, se helpottaa. Itkeminen helpottaa. Tunteitaan ei pidä sivuuttaa, se kostautuu myöhemmin entistä voimakkaampana pahana olona. Elämässä on kuitenkin paljon myös iloa.

Enkelilapsi kulkee arjen tavallisissa asioissa mukana, aivan kuten kuka tahansa perheenjäsen. Lapset heipattavat, kun ajamme autolla hautausmaan ohi, tai miettivät mitä hän mahtaa tehdä taivaassa jollakin hetkellä. Mietteet eivät ole kuitenkaan surun värittämiä.

Lapsemme ovat alusta asti käsitelleet asiaa konkreettisten tekojen tukemana. Välillä tehdään siskolle piirrustuksia ja etenkin tänään, kun sisko täyttäisi 7 vuotta, juhlitaan syntymäpäivää. Kakku on myös tehtävä, aivan kuten muidenkin lasten juhlapäivinä. Siitä lapset ovat pitäneet huolen alusta asti. Perinteiksi on muodostunut myös hautakynttilöiden koristelu tarroilla ja ilmapallojen lähettäminen taivaalle. Myös mummu ja pappa, sekä veljeni ovat meillä kakkukahvilla ja käyvät haudalla. Tämä on meidän lapsille ollut alusta asti ja on edelleen se "normaali" tapa, joka kuuluu meidän elämään. 

Tiettyinä vuoden päivinä, kuten nyt, mietin paljon miltä lapseni näyttäisi. Millainen hän olisi luonteeltaan ja millaisia asioita hän tykkäisi tehdä. Millaista olisi olla äiti neljälle elävälle lapselle. Ikävä on todella kovaa ja suru menetyksestä on raastavaa. Rakkaus säilyy ikuisesti ja hän on mielessäni jokaisena päivänä. Kun aika on, odotan tapaavani lapseni uudelleen ja saan sulkea hänet syliini.

Hyvää syntymäpäivää taivaan kotiin, rakas Lumi-Lilja♡

Rakkaudella Äiti, Isä, Veli ja Siskot

FB Art LilyKristin I M.Hartikainen

@m.hartikainen

@marjut.hartikainen.photography