Tänäkin vuonna tein joulukranssin havuista, tyttäreni haudalle. Havuista, jotka mieheni haki tyttöjen kanssa muutama päivä sitten. Koristeita olin miettinyt jo jonkin aikaa ja tuo keijukoriste löytyi ensimmäisenä. Valitsin tänä vuonna rusetin väriksi kimaltelevan kullan.
Sudenkorennot ovat olleet meillä säästössä ja ajattelin, että ne sopisivat hyvin keijun kaveriksi. Säästän muistona ja uudelleen käyttöä varten, joka vuosi nämä hahmokoristeet. Talven päätyttyä kerään jälleen ne pienet muistot talteen. Nyt yksi korennoista sai jäädä meille kotiin, omaan kuuseen.
Nämä on ehkä pieniä asioita, mutta itselle hyvin merkityksellisiä. Niitä ainoita konkreettisia asioita, joita voin vielä tyttärelleni antaa. Kuten olen sanonut, joulu on ihanaa aikaa, mutta myös hyvin raastavaa. Ikävä on jotain sellaista, mitä ei voi edes sanoin kuvailla. Tunteet nousee jälleen pintaan.
Kädet täristen tänäkin vuonna sidoin havuja. Koristeiden kiinnityksessä kyllä meni aikansa, kun oli niin pikkutarkkaa, että kädet tuntui tärisevän entistä enemmän. Tekemisen kautta tunnen kuitenkin saavani käsiteltyä ikävää. Ja joka kerran, kun olen saanut kranssin valmiiksi, on taas hieman kevyempi hengittää.
Eilen mieheni kävi laskemassa kranssin tyttäremme haudalle, jotta se ei alkaisi varisemaan kotona. Käymme koko perheen kanssa jouluaatto aamuna vielä haudalla sytyttämässä kynttilöitä ja toivottamassa mitä kauneinta joulua taivaan kotiin.
Tuntuu, että ennen aattoa käyn aina läpi koko tunneskaalan, jotta jouluna voisin olla täysin läsnä lapsilleni, jotka olen saanut pitää. He ovat enemmän kuin ansainneet sen.
Tiedän, että kyyneleet nousee silmiini huomennakin, mutta voin jo hengittää.
Lumi-Lilja, olet aina sydämessä♡
Lähetä kommentti