Perinteinen kranssin teko tyttären haudalle

Enää yksi yö jouluaattoon.

Tämän joulun vietämme ihan meidän oman perheen kesken kotipuolessa.

Meille on muodostunut vuosien varrella monenlaisia perinteitä, niin ihania, mutta myös niin surullisia. Aattoaamu alkaa riisipuurolla ja lapset jännittävät kuka heistä löytää mantelin puurostaan. Aamulla käymme myös joulusaunassa, jonka aikana on ilmestynyt ensimmäiset paketit kuusen alle. Nämä lahjat saa avata heti ja aika kuluu mukavasti siihen asti kunnes alkaa lapsiperheiden joulukirkko. Tämän jälkeen kuljemme hautausmaan läpi, tien päähän, tyttäremme haudalle.

Joka joulu tyttäremme kuoleman jälkeen olen tehnyt kranssin jouluksi hänen haudalleen. Tämä on jo kuudes joulu.

Odotan joulua todella paljon, mutta samaan aikaan se tyhjä tunne rinnassa on tuskallista. Tuntuu kuin keuhkot puristettaisiin kasaan, enkä pysty hengittämään. Sydän hakkaa, murrun kyyneliin.

Yleensä aloitan kranssin tekemisen muutamaa päivää ennen aattoa, jos kävisikin niin etten pysty sitä tekemään loppuun yhdellä kertaa. Jokainen yksityiskohta on harkittu huolella. Sen on oltava omalla mittapuullani täydellinen. Nämä on niitä harvoja asioita, joita voin pienelle rakkaalleni enää tehdä.

Tämä on myös tapa käsitellä joulunajan vaikeita tunteita. Olen iloinen, että saan tehdä tämän, mutta kuitenkin niin hajalla, että joudun tämän tekemään.

Tänäkin vuonna sidoin kranssin havunoksista. Tein siihen todella ison rusetin. Se on iso, mutta kuitenkin niin hauras. Eukalyptuksen oksa ja kaksi kaurista. Siinä on ehkä vähän, mutta kuitenkin niin paljon.

Tavallaan käyn kaiken, koko tunneskaalan läpi ennen aattoa. Näin voin antaa jouluna kaiken huomion, ilon ja rakkauden lapsilleni, jotka olen saanut pitää. He ovat enemmän kuin ansainneet tämän.