Varhaisimpia muistoja oman kehon riittämättömyydestä taitaa tulla sieltä koulun ihan ensimmäisiltä luokilta. Alkuun muiden sanat kehostani eivät tuntuneet juuri miltään. En miettinyt itse miltä näytän, olinko normaalipainoinen, tarpeeksi nätti tai millaiset vaatteet "kuuluisi"olla, jotta ne olisivat in.
Näkemys omasta kehosta alkoi hiljalleen muuttua negatiivisempaan suuntaan muiden antamien kommenttien lisääntyessä. Aloin todella miettimään olenko oikeasti niin lihava, onko vaatteeni oikeasti niin kamalat, että niistä tarvitsee mainita?
Ala-aste vaihtui ylä-asteeseen ja sama jatkui kaikki ne vuodet, enempi tai vähempi. Kuluneet vuodet toi kuitenkin tähän yhä ilkeämpiä sävyjä ja muutoinkin herkkä teini-ikä teki siitä raskaampaa. Tuolloin kauneusihanteet olivat mm. langanlaihuus. Muistan muutamia tyttöjä, jotka jättivät toistuvasti kouluruoan syömättä tai tyytyivät syömään vain näkkileipää ja vettä. Silloin en ymmärtänyt miksi, joku tekisi näin.
Ulkonäköpaineet kasaantuivat hiljalleen ja ajatukset omasta kehosta muuttuivat entistä negatiivisemmiksi. Ajatukset kelpaamattomuudesta tuntui pahalta ja sille pitäisi tehdä jotain. Olin tainnut jo päättää ylä-asteen, kun se iski oikein kunnolla. Enää en jaksanut olla se läski ja rumasti pukeutunut tyttö, josta kukaan ei edes koskaan voisi olla kiinnostunut.
Päätin haistattaa ilkeilijöille pitkät ja näyttää, että kyllä minäkin voin olla laiha ja nätti. Tosin tein sen oman terveyteni kustannuksella, jota tulin vielä katumaan.
Ensimmäiseksi jätin kaikki herkut ja sillä lähti ensimmäiset 5kg. Sitten aloin urheilemaan ja syömään entistä vähemmän. Tein todella pitkiä pyöräilylenkkejä ja muistan kuinka, joka lenkin jälkeen päässäni jyskytti ja hiki virtasi ihan norona. Aloin tekemään harjoitteita oman kehon painolla omassa huoneessa. Valehtelin aina syöneeni, kun oli ruoka-aika. Oli päiviä, kun en syönyt lainkaan.
Paino tippui hurjaa vauhtia ja yllytti aina pudottamaan vähän lisää. Ikäänkuin haastoin itseäni pudottamaan aina pari kiloa lisää. Paino tippui yli 30kg muutamassa kuukaudessa. Tästä ajasta olen kirjoittanut myös aimmin blogiini otsikolla Syömishäiriö. Tein hidasta itsemurhaa. Linkistä voit käydä lukemassa siitä lisää.
Viikottaisista punnituksista tuli arkipäivää ja jossakin kohden lääkärin sanat upposivat, että jos en lopeta, elintoiminnot lakkaavat toimimasta yksi kerrallaan. Kehoni toiminnot kävivät koko ajan säästöliekillä ja sydän oli antanut jo merkkejä huonosta voinnista. Hiljalleen sain painoa lisää ja kontrollin menetys tuntui todella pahalta vaikka tiesin, että painon nouseminen on välttämätöntä.
Tämä on sairaus, jolla ihminen tekee hidasta itsemurhaa. Elintoiminnat hidastuvat ja huomaatta on jo saanut aikaan pysyviä tuhoja kehossa. Pahimmillaan tämä sairaus vie hengen.
Ulkonäköpaineet sekä hyväksytyksi tuleminen ajoi minut tähän, josta ei niin vain pääsekään pois. Vaikka sairauden aktiivinen vaihe on takanapäin, kannan sitä ja sen vaikutuksia edelleen mukanani. Se on jättänyt pysyviä jälkiä kehooni ja mieleeni.
Todellinen harppauksen koin, kun tulin raskaaksi ensimmäisen kerran. Syömishäiriö oli aiheuttanut sen ettei kuukautisia aina tullut ja hormonit olivat aivan sekaisin. Vaikka sain tähän hoitoa, kerrottiin, että oli hyvin todennäköistä etten saisi kokea äitiyttä koskaan.
Raskaus oli todellakin siunaus. Se oli hetki jolloin viimeisetkin ajatukset ulkonäöstä jäi taka-alalle ja keskityin täysin pitämään huolta itsestäni, jotta voisin antaa pienelle ihmisen alulle parhaimman mahdollisen kasvuympäristön. En murehtinut kiloista, raskausarvista tai muista toissijaisista asioista.
Äitiys on antanut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Se on jättänyt muiden arvostelut omaan arvoonsa. Voin olla ylpeä kehostani. Kehoni arvet ovat muistoja eletystä elämästä. Kehoni on käynyt läpi paljon iloa, surua, vihaa, rakkautta, epätoivoa, sairautta sekä hyvää oloa parhaimmillaan. Painoni on seilannut kymmeniä kiloja ylös ja alas.
On päiviä jolloin pidän kehostani vähemmän, ja toivon sen olevan muuta kuin mitä se on. Nykyisin toiveissa on kysymys kuitenkin enemmän terveydestä ja hyvinvoinnista kuin ulkonäöstä. En väitä etteikö ulkonäkö olisi minulle tärkeä osa sitä kuka olen. Kuitenkin määrittelen itse sen miltä haluan näyttää, mikä on minun mielestä kaunista ja hyväksi juuri minulle. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on se mitä tavoittelen. Haluan, että minulla on mahdollisimman hyvä olla omassa kehossani ja silloin se myös välittyy muillekin. Kun itse voi hyvin, pystyy antamaan hyvää myös muille.
Aurinkoa alkavaan viikkoon!
Näkemys omasta kehosta alkoi hiljalleen muuttua negatiivisempaan suuntaan muiden antamien kommenttien lisääntyessä. Aloin todella miettimään olenko oikeasti niin lihava, onko vaatteeni oikeasti niin kamalat, että niistä tarvitsee mainita?
Ala-aste vaihtui ylä-asteeseen ja sama jatkui kaikki ne vuodet, enempi tai vähempi. Kuluneet vuodet toi kuitenkin tähän yhä ilkeämpiä sävyjä ja muutoinkin herkkä teini-ikä teki siitä raskaampaa. Tuolloin kauneusihanteet olivat mm. langanlaihuus. Muistan muutamia tyttöjä, jotka jättivät toistuvasti kouluruoan syömättä tai tyytyivät syömään vain näkkileipää ja vettä. Silloin en ymmärtänyt miksi, joku tekisi näin.
Ulkonäköpaineet kasaantuivat hiljalleen ja ajatukset omasta kehosta muuttuivat entistä negatiivisemmiksi. Ajatukset kelpaamattomuudesta tuntui pahalta ja sille pitäisi tehdä jotain. Olin tainnut jo päättää ylä-asteen, kun se iski oikein kunnolla. Enää en jaksanut olla se läski ja rumasti pukeutunut tyttö, josta kukaan ei edes koskaan voisi olla kiinnostunut.
Päätin haistattaa ilkeilijöille pitkät ja näyttää, että kyllä minäkin voin olla laiha ja nätti. Tosin tein sen oman terveyteni kustannuksella, jota tulin vielä katumaan.
Ensimmäiseksi jätin kaikki herkut ja sillä lähti ensimmäiset 5kg. Sitten aloin urheilemaan ja syömään entistä vähemmän. Tein todella pitkiä pyöräilylenkkejä ja muistan kuinka, joka lenkin jälkeen päässäni jyskytti ja hiki virtasi ihan norona. Aloin tekemään harjoitteita oman kehon painolla omassa huoneessa. Valehtelin aina syöneeni, kun oli ruoka-aika. Oli päiviä, kun en syönyt lainkaan.
Paino tippui hurjaa vauhtia ja yllytti aina pudottamaan vähän lisää. Ikäänkuin haastoin itseäni pudottamaan aina pari kiloa lisää. Paino tippui yli 30kg muutamassa kuukaudessa. Tästä ajasta olen kirjoittanut myös aimmin blogiini otsikolla Syömishäiriö. Tein hidasta itsemurhaa. Linkistä voit käydä lukemassa siitä lisää.
Viikottaisista punnituksista tuli arkipäivää ja jossakin kohden lääkärin sanat upposivat, että jos en lopeta, elintoiminnot lakkaavat toimimasta yksi kerrallaan. Kehoni toiminnot kävivät koko ajan säästöliekillä ja sydän oli antanut jo merkkejä huonosta voinnista. Hiljalleen sain painoa lisää ja kontrollin menetys tuntui todella pahalta vaikka tiesin, että painon nouseminen on välttämätöntä.
Tämä on sairaus, jolla ihminen tekee hidasta itsemurhaa. Elintoiminnat hidastuvat ja huomaatta on jo saanut aikaan pysyviä tuhoja kehossa. Pahimmillaan tämä sairaus vie hengen.
Ulkonäköpaineet sekä hyväksytyksi tuleminen ajoi minut tähän, josta ei niin vain pääsekään pois. Vaikka sairauden aktiivinen vaihe on takanapäin, kannan sitä ja sen vaikutuksia edelleen mukanani. Se on jättänyt pysyviä jälkiä kehooni ja mieleeni.
Todellinen harppauksen koin, kun tulin raskaaksi ensimmäisen kerran. Syömishäiriö oli aiheuttanut sen ettei kuukautisia aina tullut ja hormonit olivat aivan sekaisin. Vaikka sain tähän hoitoa, kerrottiin, että oli hyvin todennäköistä etten saisi kokea äitiyttä koskaan.
Raskaus oli todellakin siunaus. Se oli hetki jolloin viimeisetkin ajatukset ulkonäöstä jäi taka-alalle ja keskityin täysin pitämään huolta itsestäni, jotta voisin antaa pienelle ihmisen alulle parhaimman mahdollisen kasvuympäristön. En murehtinut kiloista, raskausarvista tai muista toissijaisista asioista.
Äitiys on antanut minulle armollisuutta itseäni kohtaan. Se on jättänyt muiden arvostelut omaan arvoonsa. Voin olla ylpeä kehostani. Kehoni arvet ovat muistoja eletystä elämästä. Kehoni on käynyt läpi paljon iloa, surua, vihaa, rakkautta, epätoivoa, sairautta sekä hyvää oloa parhaimmillaan. Painoni on seilannut kymmeniä kiloja ylös ja alas.
On päiviä jolloin pidän kehostani vähemmän, ja toivon sen olevan muuta kuin mitä se on. Nykyisin toiveissa on kysymys kuitenkin enemmän terveydestä ja hyvinvoinnista kuin ulkonäöstä. En väitä etteikö ulkonäkö olisi minulle tärkeä osa sitä kuka olen. Kuitenkin määrittelen itse sen miltä haluan näyttää, mikä on minun mielestä kaunista ja hyväksi juuri minulle. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on se mitä tavoittelen. Haluan, että minulla on mahdollisimman hyvä olla omassa kehossani ja silloin se myös välittyy muillekin. Kun itse voi hyvin, pystyy antamaan hyvää myös muille.
Aurinkoa alkavaan viikkoon!
Iän myötä on onneksi oppinut olemaan itselleen armollisempi :)
VastaaPoistaTotta. Äitiys teki minusta armollisemman itseäni kohtaan ja ensimmäistä kertaa olin sinut itseni kanssa, kun sain ensimmäisen lapseni. <3
PoistaÄitiys tosiaan on opettanut olemaan armollisempi. Oot hyvä noin! 💕
VastaaPoistaKiitos ihana. <3 Äitiys muuttaa niin paljon, ja hyvä niin. <3
PoistaKurja kuulla, että taustalla on noin rankkoja kokemuksia. Mullakin on rankka koulukiusaamistausta, jonka vuoksi taistelen edelleen päivittäin sen asian kanssa, että olenko hyvä ja riittävä näin vai en. Toki teoriassa tiedän että olen, mutta välillä sitä on vaikeampi uskoa... Ihanaa että olet äitiyden myötä tullut enemmän sinuiksi itsesi kanssa, olet upea! ❤️
VastaaPoistaKiitos Johanna <3 Ikävä kuulla, että myös sinä olet tällaista joutunut kokemaan. Usko vain, Johanna sinä olet upea <3
PoistaIän myötä oppii olemaan itselleen armollisempi. Tänä päivänä nämä ulkonäköpaineet ovat todella raadollisimpia kuin omassa nuoruudessani. Tottakai silloinkin oli ihanteita mutta silloin ei ollut somemaailmaa ruokkimassa jatkuvalla syötöllä "ihanteita".
VastaaPoistaUpeaa, että olet päässyt tasapainoon!
Rankkoja kokemuksia <3 Itsellä aikalailla samanlaista taustaa tuppaa olemaan.. Ikä ja äitiys tuo itselle sitä armollisuutta <3
VastaaPoistaVaikuttava tarina, kiitos kun jaoit sen. Tuo itselleen armollisena oleminen on joskus yllättävän hankalaa.
VastaaPoistaHieno ja ajatuksia herättävä tarina. Hienoa, että olet oppinut löytämään armollisuudessa itseäsi kohtaan, se on yksi ihmiselämän tärkeimmistä taidoista.
VastaaPoista