Kuten moni muukin myös minä olen sairastunut syömishäiriöön.
Omalla kohdalla kyseessä oli anoreksia.
Olin aina ollut normaalipainoinen tai hieman pyöreä. Etenkin näin jälkeen päin kun katson kuvia niin en ollut omasta mielestäni lähellekään lihava. En ollut kuitenkaan tarpeeksi hoikka, olin normaali.
Olin kuitenkin saanut melkein koko lapsuusajan kuulla siitä.
Olin kuitenkin saanut melkein koko lapsuusajan kuulla siitä.
Olet läski.
Viimein yläasteen päättyessä, pidin välivuoden. Olin niin kurkkuani myöden täynnä sitä haukkumista ja päätin laihduttaa. Itsetuntoni oli aika nollassa. Aloin kuntoilemaan ja ensimmäisenä karsin ruokavaliostani kaikki herkut.
Paino lähti laskemaan ihan kivasti. Minulla oli aina pieniä tavoitteita ja etappeja joita kohti kuljin.
Aloin myös saamaan kehuja muuttuneesta ulkomuodostani. Se tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa tunsin olevani hyväksytty. Mieli kohosi sitä myöden kun paino laski.
Pian tavoitteet täyttyi, mutta olin jo koukuttunut siihen hyvänolon tunteeseen jonka sain aina kun olin tavoittanut sen hetkisen tavoitteen. Halusin sitä vain lisää. Eikä kauan mennyt kun aloin kuntoilla entistä enemmän ja karsia jo tavallisia ruokailuja ja ruokia pois.
Sairauden edetessä kyllä keksin kaikki konstit pitää kulissit yllä siitä, että kaikki on hallinnassa ja siitä alkoi valehtelu omista syömisistä. Väitin syöneeni vaikken olisi syönyt viimeiseen neljään päivään. Join paljon vettä ja siirryin myös juomaan light limuja koska niissä ei ole kaloreita, mutta hiilihapot täyttävät vatsaa ja veivät nälän tunteen pois.
Monesti sanoin aina syöneeni juuri jos joku tarjosi jotakin.
Kävin vaa`alla monta kertaa päivässä. Kaikki oli täydellisessä kontrollissa ettei paino pääse vahingossakaan nousemaan.
Pian huomasin saavani myös ihmettelyä laihuudestani. Pidin sitä enemmänkin imartelevani.
Sehän oli tavoitteeni.
Välivuoden jälkeen päätin mennä 10.luokalla nostamaan hieman numeroita. Silloinkin jätin syömiset pian kokonaan enkä käynyt ruokailuissa. Sain ihmettelyä opettajilta jotka passittivat minut terveydenhoitajalle joka teki lähetteen lääkärille. Hän oli huolissani laihuudestani ja tottakai sanoin syöväni normaalisti. Monet kikat ovat tuttuja pitämään kulissia syömisistä. Olin jo muutamassa kuukaudessa pudottanut painoa yli 30 kiloa.
Ulkonäköni kertoi jo myös paljon. Hiukseni olivat hyvin hauraat ja huonokuntoiset. Luut paistoivat kaikkialta. Kaulassani jokainen jänne näkyi. Pääni näytti suhteettoman isolta vartalooni verrattuna. Olin todella kalpea. Näytin elävältä kuolleelta.
Lääkäriin mentäessä joiduin pidempi aikaiseen syyniin. Viikottaiset punnitukset ja valistukset kuinka keho alkaa pettämään kun se ei saa ravintoa. Puhuttiin myös osastohoidosta jos en saa painoa nousemaan. Aloin syömään hieman ja join todella paljon vettä aina ennen punnitusta ja toivoin, että vaaka näyttäisi hieman enemmän kuin edellisellä kerralla ja näin kävi.
Yksi käännekohta tapahtui koulupäivän päätteeksi kun olin bussipysäkillä. Yht`äkkiä päässäni pyöri, silmissä sumeni, äänet kuuluivat todella kaukaisilta ja menin paniikkiin. Se oli ensimmäinen kunnon paniikkikohtaus. Hyppäsin bussiin vaikken tiennyt oliko se edes oikea. Istuin ensimmäiseen penkkiin. Hiki alkoi virrata kuin päälleni olisi heitetty ämpärillinen vettä. En ollut koskaan hikoillut noin.
Tämä oli ehkä ensimmäinen merkki myös, että sydämeni ei todellakaan voinut hyvin. Kuten en voinut muutoinkaa. Verenpaineet olivat romahtaneet. Kehoni toiminnot kävivät koko ajan säästöliekillä.
Muutin pois kotoa 17 vuotiaana ja enää vanhemmillanikaan ei ollut mitään kontrollia syömisiini. Olin vapaa ja sain elää miten halusin. Näin ajattelin.
Sama meno jatkui, mutta ehkä tuo paniikkikohtaus hieman hillitsi toimiani. Se oli niin pelottava etten halunnut kokea sitä enää uudelleen. Se, että sisäelimet reagoivat jo niin paljon, aloin hidastamaan toimiani hieman. En halunnut kuitenkaan kuolla. Vähensin hieman liikkumista, mutta ruoan suhteen olin todella tarkka. Oli selvää mitä sai syödä ja mitä ei.
Paino alkoi hieman nousta ja muistan kuinka itkin kun paino oli noussut kaksi kiloa. Se tuntui niin pahalta. Ei varmaan se itse kaksi kiloa vaan tunne omasta epäonnistumisestaan pitää keho kontrollissa. Minulle kehittyi myös todella vääristynyt kehonkuva. Näin itseni edelleen huomattavasti isokokoisempana kuin mitä olin.
Tätä on monen vaikea ehkä ymmärtää ellei ole ollut samassa tilanteessa. Tämäkin on enemmän kuin laihuuden ihannointia. Tämä on sairaus. Tuohon aikaan laihuus oli se juttu toisin kuin nykypäivänä on jo hieman erilaisemmat ihanteet. Ulkonäköpaineet ja hyväksytyksi tuleminen ajoivat minut tällä tiellä josta ei niin vaan pääsekään pois. Vaikka enää en ole laiha se on jättänyt monia jälkiä kehooni sekä mieleeni pysyvästi.
Sairaus on sitkeä, eikä siihen auta se, että sanotaan: - Senkus alat nyt vain syömään.
Tämä on sairaus jolla tekee hidasta itsemurhaa.
Pienin askelin hidastat elintoimintoja ja huomaamatta se voi saada aikaan peruuttamattomia tuhoja aikaiseksi. Pahimmassa tapauksessa se voi viedä hengen.
Tämä on aihe josta haluan puhua enemmänkin. Kertoa mikä sai minut lopettamaan. Miten tämä on vaikuttanut minuun ja kuinka se vaikuttaa vielä tänäkin päivänä vaikka aikaa on kulunut lähemmäs 15 vuotta.
-Marjut-
Tykkää / seuraa facebookissa.
Seuraa myös instagramissa. Sinne päivitän myös reaaliaikaisia tapahtumia.
Lähetä kommentti