Perjantaina kuvattiin Yle:n suoraa perjantai lähetystä jonka aiheena oli Lapsen kuolema. Suunnilleen viikko sitten sain kutsun yleisöön. Blogini oli tavoittanut sekä tieto että olen myös yhden lapsistani menettänyt.
Miten voi jatkaa elämää jos tapahtuu se kauhein mahdollinen?
Vieraina lähetyksessä olivat lapsensa rikoksen uhrina menettänyt Mika Suomalainen ja itsemurhan tehneen isä Juha Pieksämäki. Yleisössä olivat mukana myös perjantai dokkarissa esiintyneet lapsensa menettäneet äidit.
Omia ajatuksia...
Jokaisella on tietyn verran samankaltaisia piirteitä surussa tai tunteita joita käy läpi kun menettää lapsensa. Kuitenkin jokainen suree ja ikävöi omalla tavallaan. Jokainen meistä on erilainen. Ihmiset kokevat kaikki asiat elämässä hieman eri tavoin muutoinkin.
Surulle ei ole mitään aikarajaa. Ei mitään kaavaa minkä mukaan mennään. Ei ole oikeita tai vääriä tapoja. Monesti suomalaisessa kulttuurissa törmää siihen että ei saisi surra tai ikävöidä kovin kauan vaan pitää mennä eteenpäin. Miksi suret vieläkin? Eikö pitäisi jo päästä yli? Nämä ovat tavattoman yleisiä kysymyksiä meille jotka olemme lapsemme menettäneet. Monesti tämä johtuu vain ihmisten ymmärtämättömyydestä ja tietämättömyydestä mikä taas johtaa siihen että ihmiset kokevat voivansa arvostella muiden tapoja. Se on todella kohtuutonta.
On aivan väärä ja vanhanaikainen ajatusmalli että pitäisi kiirehtiä omassa surussaan ja yrittää unohtaa. Itsellään pitää olla armollinen ja antaa aikaa. Käsitellä tapahtunutta ja tunteita. Jos kaiken sysää sivuun ja jatkaa vain eteenpäin, se kaikki kasaantuu sisälle ja jossain vaiheessa ei vain enää kestä kasautunutta taakkaa. Mikä voi ilmentyä negatiivisesti monin eri tavoin. Ei ole mitään oikopolkua jolla voi välttää surun tai vaimentaa sen tuomaa ikävää.
Osa on sitä mieltä ettei omista suruistaan saisi puhua? Miksei? Kuka on opettanut siihen että surua ei saisi avoimesti tuoda esille muiden kuultavaksi? Häpeä? Vai tekeekö se minusta heikon? Se tekee minusta ihmisen. Ihmisen joka tuntee. Se kertoo kuinka paljon rakastan lapsiani. Heistä jokaista. Rakkaus ei katoa vaikka yksi lapsistani ei fyysisesti olekaan läsnä. Sama kun lakkaisit rakastamasta elävää lastasi joka kerta kun hän häviää näkökentästäsi.
On tietenkin myös heitä jotka eivät halua puhua, eikä sekään kerro mitään siitä millaista kamppailua hän käy sisäisesti itsekseen. Se ei kerro etteikö välittäisi tai rakastaisi.
Joillekin on helpottavaa puhua ääneen ja toisille taas helpottavampaa käsitellä asiaa hiljaa mielessään. Toiset kaipaavat muiden läsnäoloa, toinen kaipaa tilaa itselleen.
Mikään vaihtoehto ei ole oikea tai väärä. Et voi päätellä tapojen perusteella mitään ja et voi
myöskään "tietää".
Kysymällä saat varmasti oikean ja paremman vastauksen kuinka asiat oikeasti on.
Surua on monenlaista. Suru ja ikävä tulee aina olemaan osa lapsensa menettäneen elämää. Välillä rajummin ja välillä lempeämmin. Ei tarvitse päästä yli tai lakata ikävöimästä.
Sen kanssa on vain opittava elämään.
Jokainen omalla tavallaan.
Kiitos kutsusta ja kiitos että tuotte jaksollanne lisää tietoisuutta tästä kipeästä aiheesta.
Tässä linkki josta pääset katsomaan Ylen:n perjantai jakson jossa aiheena
Lapsen kuolema
-Marjut-
Seuraa blogiani facebookissa Tästä
Seuraa instagramissa Tästä
Lähetä kommentti